Kirjoittaminen tähän bloggiin on jäänyt mietintämyssy asteelle.
Tein facebookin sivuille samannimisen sivuston,
koska siellä on helpompaa kommentoida kirjoituksia ja siellä
voi myös muut sivun jäsenet kirjoitella omia kokemuksiaan.
Eilen olin äidin luona. Hänellä oli terveyskeskuskäynti, korvien putsaus.
Hän oli pyytänyt, että seurakunnan diakonissa Elisa tilaisi hänelle ajan
ja tulisi hänen kanssaan terveysasemalle.
Äiti meni kyläbussilla kaupan eteen ja Elisa kuskasi hänet siitä, sekä toi myös takaisin.
Otin pekkasen iltapäiväksi ja ajoin hakemaan äitin kaupalta kotiin.
Ihan hienoa, että hän on ystävystynyt Elisan kanssa ja saa apua sieltä suunnasta.
Kun on vielä työelämässä, ei voi aina lähteä joka asiaa auttamaan.
Kun kiittelin Elisaa ylimääräisestä työstä, hän sanoi työnkuvansa olevan liukuva.
Että mun äiti on helppo tapaus. Että hän hoitaa kuusi mummoa töissä, siinä kun auttaa omaa äitiään.
On kuulemma liian läheinen, mikään ei riitä.
Lohduttavaa kuulla, etten ole ainoa jolla ei kaikki asiat mene putkeen äiteen kanssa.
Ehkä en olekaan niin huono tytär. Se on vaan yleistä äiti-tytär- väliä.
Kun sain äitin kotiin, hän kaivoi laukusta lapun: pitäisi soittaa kuulokeskukseen,
puhelin numero ja ajat milloin voi soittaa.
Kysyin minkä takia minun pitää varata sieltä aika, onko se vuositarkastus, vai onko jotain muuta ongelmaa kuulon kanssa.
Ei hän tiedä, hänelle vaan annettiin tuo lappu.
Sanotaan: laita lapsi asialle, mene itse perässä.
Oisko myös niin, että laita mummo asialle ja mene itse perässä.
No tää mummo on niitä, jotka pitää kuulolaitteen vain kauppareissulla
ja jos tulee tärkee ihminen kylään.
Kuuloliiton jutuissa sanotaan, että sitä pitäs käyttää, jotta aivot oppivat kuulemaan
laitteen kautta tulevan äänen.
Mutta eihän mummot sitä usko.
